Suomensukuisilla kansoilla kekriperinteillä on pitkät historialliset juuret. Tässä kerromme tämän vanhan suomalaisen sadonkorjuujuhlan historiasta.
Kirjoittanut Juha Tuikka, Suomi
Kekri – Muinainen suomalainen sadonkorjuujuhla
Monelle suomalaiselle kekri on nykyisin melko tuntematon juhla. Se oli muinainen suomalainen sadonkorjuujuhla ja nykyisen kristillisen pyhäinpäivän edeltäjä. Kekri oli ensisijaisesti työväen ja maanviljelijöiden juhla. Kekrin unohtuminen johtuu pitkälti siitä, että sen juhlinta hiipui 1900-luvulla kaupungistumisen ja teollistumisen myötä. Kekriä oli juhlittu pääsääntöisesti maaseudulla sadonkorjuun aikaan, ja kun ihmiset siirtyivät kaupunkeihin, tämänkaltainen juhla muuttui yhtäkkiä monelle tarpeettomaksi.
Myös kirkon kanta on vaikuttanut voimakkaasti juhlan hiipumiseen. Kekri on alun perin pakanallinen juhla. Kirkko ei hyväksynyt juhlaan liittyviä pakanallisia perinteitä, minkä vuoksi se hyökkäsi 1700–1800-luvuilla voimakkaasti tätä perinnettä vastaan onnistuen lopulta kitkemään sen Suomesta lähes kokonaan. Kekrin juhlijoille langetettiin tuohon aikaan tuntuvia sakkoja, tai heidät saatettiin jopa tuomita jalkapuuhun tai häpeäpaaluun häpeämään. Kekriperinteiden opettaminen lapsille koulussa lopetettiin vähitellen kokonaan. Viimeistään 1900-luvun puoliväliin mennessä kekri oli lähes kokonaan pyyhitty pois suomalaisesta kulttuurista.
Kekri on juhlaperinteenä hyvin vanha. Sen juuret ovat muinaisessa eurooppalaisessa maatalouskulttuurissa. Samaa perua on myös kelttien muinainen sadonkorjuujuhla Samhain, jota pidetään amerikkalaisen Halloweenin edeltäjänä. Samhainissa on monia samoja piirteitä kuin kekrissä.
Sanan kekri alkuperä on varsin kiehtova. Alkuperä on nykytutkimuksen mukaan indoiranilaisissa eli arjalaisissa kielissä, joten se on ikivanhaa pronssikautista perua. Sanskritissa esiintyy sana cakrám, joka tarkoittaa auringonpyörää tai vaununpyörää sekä vuodenkiertoa. Sanan cakrám vanhempi kirjoitusmuoto oli puolestaan kekróm.
Skyytit kuuluvat myös näihin indoiranilaisiin kansoihin, joilta sana on peräisin, joskin geneettisesti he olivat sekakansa eivätkä yksi yhtenäinen kansanryhmä, kuten omat DNA-tuloksemme ovat osoittaneet.
Symbolina aurinkopyörä on Euroopassa varsin tunnettu ja kytkeytyy vahvasti pronssikautiseen kulttuuriin. Fennoskandiassa sitä esiintyy esimerkiksi Altan kalliopiirroksissa ja Kivikin kuninkaanhaudassa. Sana cakrám ilmeisesti levisi vähitellen pohjoiseen muuttoliikkeiden ja vaellusten myötä. Suomessa ja karjalassa se muuntui muotoon kekri. Pohjoissaamen sana geavri (suom. ’käyrä olento; sompa; päkiä’) ja eteläsaamen sana gievrie (suom. ’noitarumpu’) ovat myös peräisin samasta indoiranilaisesta kantasanasta.
Suomen kielen sana kekri on kielellisesti lähempänä sanan alkuperäistä indoiranilaista merkitystä, koska suomalaisessa ja karjalaisessa kulttuurissa se on aina merkinnyt vuodenkiertoa ja sitä kautta auringon kiertokulkua. Saamelaisiin kieliin sen on täytynyt lainautua kantasuomesta, koska saamelaisten sanojen merkitys poikkeaa täysin alkuperäisestä.

Kekri
Kekriperinteet
Alun perin kekriä vietettiin Suomessa maanviljelyksen haltijan Kekrin eli Köyrin kunniaksi. Kekri oli maanviljelykseen ja hedelmällisyyteen liittyvä jumala. Juhlinnan tarkoituksena oli osoittaa kunnioitusta Kekrille ja siten varmistaa peltojen hyvä sato ja karjankasvatuksen suotuisat olosuhteet myös seuraavalle vuodelle. Mikael Agricola kirjoitti vuonna 1551 julkaistussa suomalaisten muinaisjumalien luettelossaan Kekrin olevan jumaluus, joka lisäsi karjan kasvua ja hedelmällisyyttä: ”Käkri se liseis Carjan casvon.”
Kekrin perinteiseen juhlintaan kuuluivat esimerkiksi saunominen, oluenjuonti, kokkojen polttaminen, esi-isien ja vainajien muistelu sekä suuri sadonkorjuun juhla-ateria. Juominen oli tässä tapauksessa myös eräänlainen uhriperinne: Kekrille nostettiin maljaa hyvän sadon takaamiseksi seuraavana vuonna. Tästä perinteestä on jäänyt elämään monenlaisia kansanuskomuksia, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti. Eräs sanonta kuuluu esimerkiksi, että tilan isännän pitää olla kekrinä humalassa, tai muuten seuraavan vuoden sato on huono. Liikaa ei silti saanut juoda: jos seuraavana keväänä ruis lakosi, se johtui uskomuksen mukaan siitä, että tilan isäntä oli sammunut kekrinä ja kärsinyt kovan krapulan.
Moni juhlija olikin juhlien aikaan yleensä tukevassa humalassa. Kelttien Samhain-juhlaan kuuluu samankaltaisia juomaperinteitä. Kekrin aikana henkien ja haltijoiden uskottiin liikkuvan maan päällä tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Kokkoja poltettiin näiden olentojen houkuttelemiseksi sekä pahojen henkien pitämiseksi loitolla. Samanlainen uskomus liittyy myös Samhainiin ja siitä kehittyneeseen nykyiseen Halloweeniin.
Kekrin juhlinta alkoi perinteisesti aamusaunalla, jotta vainajille ja tontuille jäi aikaa kylpeä. Vainajien ja saunatontun annettiin saunoa ensin, ja vasta heidän jälkeensä oli talon väen vuoro. Saunassa ei saanut syödä, juoda eikä käyttäytyä muutenkaan epäkunnioittavasti. Sauna oli muinaisille suomalaisille pyhä paikka, jossa sielun ja ruumiin ajateltiin puhdistuvan kaikesta pahasta. Kekrin aikaan se oli erityisen pyhä, koska silloin myös vainajien ja saunatontun uskottiin saunovan.
Jossain vaiheessa kekrin juhlintaan tuli mukaan myös uudenlainen perinne vainajien kunnioittamisesta, joskaan tarkkaa ajankohtaa tälle ei osata varmuudella sanoa. Sen tiedetään silti vakiintuneen osaksi juhlaa jo melko varhaisessa vaiheessa, minkä vuoksi siihenkin liittyy pakanallisia perinteitä. Vainajien kunnioitus oli juhlan vakavampi osuus, jonka aikana jokaisen juhlijan tuli käyttäytyä hiljaisesti ja kunnioittavasti.
Kekrin toiseen päivään kuului tässä uudemmassa perinteessä manalasta tulleiden vainajien kiertäminen talosta taloon kekripukiksi katsotun pelottavan hahmon muodossa. Hahmolla on myös naispuolinen vastine, jota kutsutaan kekrittäreksi. Kekripukin ja kekrittären asuun kuuluvat yleensä ylösalaisin käännetty turkis, pelottava naamio sekä kepeistä tai puisista kauhoista tehdyt sarvet.

Kekripukki
Kekripukki
Kekripukki voitiin pukea niin, että karhuntaljan tai vastaavan alla käveli toisinaan kaksikin miestä kauhat sarvina, kirves kuonona ja pitkä varsiluuta häntänä. Olkia, turkkia ja naamareita käytettiin tässäkin asusteessa. Kekripukkihahmoon liittyi myös paikallisperinteitä: joissain kylissä kylän pisin ja komein mies valittiin aina kekripukiksi, kun taas toisissa paikoissa fyysisillä ominaisuuksilla ei ollut niinkään väliä, kunhan vain omasi hyvän kyvyn heittäytyä rooliin. Tarkkaa syytä ei tiedetä sille, miksi joillain alueilla juuri pitkän ja komean miehen piti esittää tämänkaltaista pelottavaa hahmoa – eikä sillekään, miksi perinne vaihteli paikkakunnittain niin suuresti.
Ehkä syy on siinä, että kekripukkia voidaan pitää pelottavasta ulkomuodostaan huolimatta seksuaalisesti latautuneena hahmona. Pukki on vanha hedelmällisyyden symboli, joka symboloi myös skandinaavista ukkosenjumala Thoria ja suomalaista ukkosenjumala Ukkoa. Thor ja Ukko liitettiin usein myös hedelmällisyyteen. Kekripukin naispuolinen seuralainen kekritär oli niin ikään pelottava hahmo, mutta häneen ei tiettävästi liitetty mitään fyysisiä vaatimuksia.
Tutkijat pitävät kekripukkia mahdollisesti jonkinlaisena korruptoituneena muistona paholaisesta, joka lienee lähtöisin niiltä ajoilta, kun kristinusko ensimmäisen kerran saapui Suomeen. Tavallinen kansa ei tuohon aikaan ymmärtänyt, mitä pappi saarnasi, koska saarnat olivat katolisessa kirkossa latinaksi. Kansan mielikuvissa pakanallinen vuohipukin hahmo on sitten yhdistynyt paholaiseen, koska paholainenkin kuvattiin kirkkotaiteessa sarvipäisenä hahmona.
Joissakin Itä-Suomen murteissa sana kekri on saanut vaihtoehtoisen merkityksen: se voi tarkoittaa esimerkiksi aavetta, paholaista tai mörköä. Tämän murteellisen merkityksen uskotaan syntyneen vasta myöhäisessä vaiheessa kekripukkihahmon vaikutuksesta.
Kekripukki ja kekritär kiersivät tässä perinteessä talosta taloon suuressa kulkueessa. Jokaisen talon ovella he vaativat talon omistajilta tai tilan isännältä kestitsemistä sanoen: ”Kekriä vai uunia?”
Mikäli kekripukkia ja kekritärtä ei suostuttu ottamaan vastaan vieraina ja kestitsemään, he kaatoivat talon uunin ja saattoivat myös rikkoa tavaroita. Tämä muistuttaa hämmästyttävän paljon halloweenissa esiintyvää ”karkki vai kepponen” -perinnettä – ehkä siksi, että halloweenilla on samat juuret kuin kekrillä kelttien Samhain-juhlan kautta. Toinen yhtymäkohta halloweeniin on se, että kekrin aikaan oli tapana kaivertaa naurislyhtyjä ja jättää ne ulos palamaan pimeän ajaksi.
Kekripukki saattoi vierailla uudelleen vielä nuutinpäivänä, jolloin sitä kutsuttiin nuuttipukiksi. Vanha kekriperinne on sittemmin pyritty elvyttämään uudelleen joissain piireissä. Nykyaikainen kekri on pakanallisista elementeistä riisuttu kristillinen juhla, joskin jotain muistumia vanhastakin on vielä jäljellä. Kekripukiksi tai nuuttipukiksi pukeutumista on harjoitettu vielä nykyäänkin. Kajaanissa ja Kainuussa on puolestaan sellainen nykyaikainen perinne, että joka vuosi kekrin aikaan siellä poltetaan valtava oljista kasattu kekripukki keskellä Kajaaninjokea.
Pukki laitetaan keskelle jokea veneeseen kellumaan ja sytytetään palamaan ampumalla sitä palavalla nuolella. Tämä on ollut paikallisena perinteenä jo viimeiset 20 vuotta. On hyvä, että vanha perinne on saanut elämän uudenlaisen perinteen kautta. Pukin polttaminen on 20 vuodessa muodostunut niin rakastetuksi perinteeksi, että Kajaanin asukkaille se on suuri juhla. Toivoa sopii, että kekriä pyrittäisiin elvyttämään muuallakin.
Jaa tämä tarina!










